Prologi

Tuuli riepotteli puiden hentoja oksia repien niistä samalla lehtiä matkaansa. Sadepisarat putoilivat taivaalta ja kastelivat nuoren naisen hääpuvun läpimäräksi, mutta hän ei näyttänyt välittävän. Hän oli seisonut siinä jo tuntikausia liikkumatta tuijottaen tyhjyyteen. Sitten, aivan yllättäen hän nosti kätensä ja pyyhkäisi ilmaa aivan kuin yrittäen kumittaa pois kaiken näkemänsä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja nainen laski kätensä takaisin alas. Sitten hän huokaisi syvään.

Ensin hänellä oli kaikki, mitä parikymppinen ihminen nyt voisikin toivoa: mies, rahaa ja oma talo. Nyt, vain muutamaa tuntia myöhemmin hänellä ei ollutkaan enää mitään. "Kaikki vain sen yhden akan takia", nainen mutisi hiljaa ja kääntyi katsomaan ruusuja, jotka hän oli tänä aamuna sitonut koristamaan vihkipaikkaa. Hän painoi sormiaan yhteen tunteakseen vielä niiden terävät piikit, jotka olivat porautuneet hänen ihoonsa aamulla, mutta ne olivat tietenkin jo kadonneet. Jäljellä oli enää pieni aristus. Hän painoi sormiaan yhteen vielä lujemmin, jotta aamun tapahtumat tuntuisivat todellisemmilta.

Nainen oli niin syvällä ajatuksissaan, ettei hän kuullut saaneensa seuraa. Vaaleatukkainen nainen yskäisi vaivaantuneesti ilmoittaakseen tulostansa, mutta tumma nainen ei kääntynyt. Hän rykäisi kovempaa ja painoi kätensä nyrkkiin niin, että niiden kynnet painuivat tiukasti kämmenien ihoa vasten. Häntä hermostutti hirveästi, olihan hän juuri pilannut parhaan ystävänsä elämän.

"Olen niin pahoillani Violette. Enhän minä tiennyt että hän tekisi sinulle niin. Yritin estää häntä mutta eihän ihminen tunteilleen mitään voi. Anna anteeksi", vaaleatukkainen nainen sanoi ääni täynnä ahdistusta. Vaikka oli kylmä, hän tunsi tuskan hien valuvan selkäänsä pitkin.

Violeteksi kutsuttu nainen ei kääntynyt tai reagoinut mitenkään muutenkaan. Kului minuutteja ja vaaleatukkainen nainen otti pari askelta eteen päin. "Ihan totta, minulla ei ollut harmainta hajuakaan! Sitä paitsi enhän minä häntä välttämättä halua, meidän ystävyytemme on paljon tärkeämpää minulle!" hän melkein huusi ja otti taas pari askelta eteen päin.

Violette ei vieläkään kääntynyt katsomaan entistä ystäväänsä. Hän ei halunnut nähdä tämän kauniita kasvoja, jotka muistuttaisivat Violettea ikuisesti tästä illasta. Oikeastaan hän ei halunnut nähdä tuota naista enää koskaan.

"Minulle on ihan sama mitä sinä teet, Leah. Häivy nyt, kitisevä äänesi saa minut vain raivostumaan", Violette tiuskaisi hampaidensa välistä ja pyyhkäisi taas ilmaa kuin huitaisten inhottavan ötökän kasvojensa edestä.

"Ehkä me voisimme puhua vähän myöhemmin, sitten kun tämä tilanne on rauhoittunut", Leah pyysi anovasti.

"Ehkä--", hän jatkoi mutta Violette keskeytti hänet.

"Ei. Tottele minua ja häivy lutka. Minä en halua puhua sinulle. Mene, ole onnellinen ja hanki lapsia Stefanuksen kanssa. Voit olla varma, ettette saa koskaan olla rauhassa minulta. Lupaan kostaa sinulle sen, minkä minulle teit sitten, kun sitä vähiten odotat", Violet sanoi viiltävästi. Jokainen hänen sanansa sisälsi valtavan määrän vihaa, inhoa ja katkeruutta.

"Älä nyt viitsi. Minä voin ihan oikeasti jättää hänet. On maailmassa muitakin miehiä", Leah takelteli epätoivoisena.

   Violet ei enää vastannut. Hänen sisällään velloi viha, mutta pikkuhiljaa tuo tarmo vaihtui erilaisiksi kostosuunnitelmiksi.
**********************************************************************************Tästäpä pamahti ensimmäinen osa Prinsessa Ruususeen. Mitä tykkäsitte? Tää bloggerin tekstimuokkaus bugittaa nyt hirveesti ja siks tästä tuli vähän kummallisen muotonen mutta toivottavasti seuraava osa ei oo näin vaikee olevinaan.